Pikkala, ’Pikkala’, ”Pikkalan Kaunotar”
Kielikohtainen nimi: Pikkalanruusu
Kasvutapa: Pensasruusu
Ryhmä: Centifolia
Korkeus cm: 70-120
Väri: Punainen, aniliininpunainen
Talvenkestävyys Suomi: Fi 1-4
Talvenkestävyys Ruotsi:
Tuoksu: 4
Löytöruusu FinE, Veronica Sundman, 1996.
R. centifolia x gallica.
Ruusu on peräisin Pikkalan kartanosta ja kuuluu kartanoruusuihin (R. Centifolia-ryhmä). Samaa ruusua on löytynyt myöhemmin myös toisaalta. Seurattavina olleet ruusut on istutettu omajuurisina vuosina 1990 ja 1994.
’Pikkala’ kukkii aniliininpunaisin kerrannnaisin kukin (terälehtiä yli 40) yhtäjaksoisesti noin kolmen viikon ajan heinäkuun puolivälistä elokuun ensimmäisen viikon loppuun. Terälehdissä on vaaleaa läikikkyyttä eli ns. marmorointia. Kukinnossa on 3-8 kukkaa, ja ne kehittyvät edellisen vuoden versoihin. Kukkien halkaisijaksi mitattiin sekä 5-7 cm että 8-10 cm. Kukinnan loppuvaiheessa ne ovat muodoltaan pallomaiset. Tuoksu on melko voimakas. Kukkaperissä on runsaasti nystykarvoja kuten kartanoruusuilla, mutta ne ovat pitkät kuten ranskanruusuilla. Verholehdet ovat ehytlaitaiset, pystyt ja säilyvät, taakse kääntyvät. Kiulukat ovat oranssit ja sileät. Kiulukoita kehittyy vähän, ja yleensä ne eivät kypsy. Muodoltaan kiulukat ovat nuijamaiset, yläosasta pyöreät ja tyveltä suipot.
Pensaan korkeus on 1-2 m, kasvutapa on pysty ja tiheä, jossain määrin rennohko, mutta vähemmän kuin kartanoruusuilla yleensä. Lehdykät ovat keskikokoiset , vihreät ja himmeähköt, hieman kurttuiset ja suippokärkiset, ja niitä on 5-7. Uudet versot ovat vaalean vihreitä ja tiheään piikkisiä. Piikit ovat suorat, erikokoiset.
’Pikkalassa’ on todettu härmäsientä toisinaan, mutta se ei yleensä vaadi tuholaistorjuntaa. Talvenkestävyys on todettu melko hyväksi, mutta puutumattomat latvat saattavat menehtyä talvella. Siitä ei kuitenkaan ole haittaa. Juurivesojen muodostus on runsasta. (Inger Kullberg, Lotte Reenpää/ Ruusunlehti 2/2002).
’Pikkala’ on aivan samannäköinen kuin Kurikasta ja Eurasta saadut ruusut. Lisäksi on tullut tietoja myös muilta paikkakunnilta samannäköisestä vanhasta ruususta, mm. Hämeenkyröstä ”Väisänen” ja Tammisaaren ruusu, jonka tiedetään kasvaneen siellä jo 1800-luvun puolella.
Ruusu on osittain rentokasvuinen, mutta kukat eivät ole nuokkuvia. Versot ovat tiheäpiikkisiä ja lehdet keskivihreitä. Suuret kukat ovat säännöllisen kerrannaisia, eivät lokeroisia. Niiden väri on melko voimakas aniliininpunainen, ja terälehdissä esiintyy vaaleaa marmorointia. Kukat tuoksuvat voimakkaasti, ja kukinta-aika Etelä-Suomessa on heinäkuun puolivälistä eteenpäin. Tämä ruusutyyppi tekee runsaasti kauniita oranssinpunaisia kiulukoita.
Pikkala-tyypin ruusun ulkonäössä on myös ranskanruusuihin viittaavia piirteitä, ja sen on arveltu olevan jokin vanha lajike. Ilmeistä yhtäläisyyttä on myös tiettyjen nykyisin myynnissä olevien ranskanruusulajikkeiden kanssa. (Sirkka Juhanoja, Ruusunlehti 4/2003)
Vuoden ruusu 1996.
Kuvat: 1. Inger Kullberg
2. Lauri Simonen
3. Sirkka Juhanoja
4. Anneli Tervonen
5. Lauri Simonen
6. Inger Kullberg
7. Lauri Simonen
